Maapallon nisäkäslajisto köyhtyy
WWF julkaisi Living Planet -raporttinsa muutama viikko sitten. Siinä oli todella surullista luettavaa luonnon ja ihmisen kannalta. Raportin pääviesti oli, että selkärankaisten villieläinten kannat ovat vähentyneet 73 % viimeisten vuosikymmenien aikana ihmisen toiminnan ansiosta.
Living Planet -indeksi tarkastelee 5 495 selkärankaisen eläinlajin lähes 35 000 populaatiota eri puolilla maapalloa. Aineisto on laaja ja siinä on mukana nisäkkäitä, lintuja, matelijoita, sammakkoeläimiä ja kaloja. Esimerkiksi kultasirkku on jo Suomessa menetetty ja peltosirkku häviämässä, osasyynä elinympäristöjen muutokset ja lintujen pyynti Etelä-Euroopan alueilla.
Lajikadosta Suomessa voidaan ottaa toinenkin esimerkki, hömötiainen. Se oli metsiemme hyvin yleinen laji vielä 1970-luvulla. Sen hentoa ”tsi-tsi-tsää-tsää” -laulua kuulee nyt enää harvoin. Romahdus alkoi pari vuosikymmentä sitten. Vuonna 2015 hömötiainen luokiteltiin vaarantuneeksi. Nyt laji on jo erittäin uhanalainen.
Suurin syy hömötiaisen ahdinkoon on metsätalous. Talousmetsissä on vain vähän lahopuuta, joihin hömötiainen voi nakutella pesänsä. Myös ravinnonsaanti edellyttää vanhoja metsiä ja niiden hyönteislajistoa.
Jos jonkun hömötiaisen häviäminen ei vielä säikäytä, niin hälytyskellot pitäisi soida viimeistään silloin kun ihmisen ruuantuotanto on vaarassa. Pölyttävien hyönteisten dramaattinen väheneminen enteilee sellaista.
Ihmiseltä luonnonvarojen riiston ahneudessa unohtuu helposti se yksinkertainen tosiasia, että minkä teemme omalle elinympäristölle ja luonnolle, sen me teemme itsellemme. Luonnoneläimistä on vaikea löytää esimerkkiä lajista, joka tuhoaa silmittömästi elinympäristöään ja heikentää samalla ravinnonsaantiaan tuhoutumatta itse.
Miksi mennä kauas metsään, jos läheltä löytyy sellainen. Jossa viehätyksenä sen pienet piirteet, mieltä rauhoittavat, hiljaista kulkijaa hyväilevät.
Oodi lähimetsälle
Miksi mennä kauas metsään, jos läheltä löytyy sellainen. Jossa viehätyksenä sen pienet piirteet, mieltä rauhoittavat, hiljaista kulkijaa hyväilevät. Karhu kaipaa suuria saloja, laajoja metsiä, poissa ihmisten maailmasta. Se sille suotakoon, ikiaikainen metsien kulkija.
Minä, pieni metsän kulkija tyydyn vähempään, voimieni mukaan, oman kotiseudun vanhaan kuusikkoon, valoisaan männikköön tai korkealle siintävän mäen päälle. Sieltä näkee aina pidemmälle kuin kauaksi, laajojen hakkuualueidenkin yli.
Kuinka valtava maailma pienestäkin aukeaa, kun kuljet hitaasti, lapsen lailla kaikkea ihmetellen. Hops! miksi en tuota piskuista kuusenneulasnahikasten perhettä kuusen alla aiemmin huomannut, miksi metsäkauriin raapima sammalkuoppa ei osunut eilen silmiini?
Mikä kumma on vääntänyt puolukanlehden kuin kääpiön punaiseksi juomakupiksi? Tiaisten sekaparvenko piti ensimmäisenä ilmoittaa minulle lähestyvästä talvesta? Ja mitä se närhi, metsien pormestari, tuolla kuusikossa oikein kavereidensa kanssa räyhää?
Säällä kuin säällä voit istahtaa sammaleiselle kivelle. Millainen tyyni ja rauha lepääkään puiden latvustossa, kun ne huokailevat tuulen syleilyssä tai painuvat syyssateen laskostavaan verhoon.
Yhtäkkiä kuin voimakkaana pensselinpyyhkäisynä viiltää kanahaukka ohitse. Kuva: Matti Vaarula.
Yhtäkkiä kuin voimakkaana pensselinpyyhkäisynä viiltää kanahaukka läpi tumman metsän. Kaikki silmänräpäyksessä. Sielun silmin voi nähdä ilmassa lennon jättämän vahvan jäljen. Siinä meni metsän keisari!
Suurille saloille karhut, pitkille vaellusreiteille voimiaan testaavat vaeltajat, mutta lähimetsän poluille hiljaiset, itseään etsivät kulkijat. He, joilla on aikaa ihmetellä, pysähtyä ja matkata maltillisesti itseään täydentäen. Kotiin tuomisina kenties pieni ropponen puolukoita, muutama sieni tai käkkyräinen puun oksa. Ja jos ei näitäkään, niin ainakin keventynyt mieli.
Ei tarvita pitkiä automatkoja löytääkseen metsän rauhan, ei vaivalloisia vaelluksia, ei raskaan rinkan hierryttämiä olkapäitä. Vain kevyt poikkeama kotiovelta lähimetsän syliin.
Jos omena päivässä pitää lääkärin loitolla vanhan toteamuksen mukaan, niin kuinka paljon tehokkaampaa onkaan puolen tunnin retki lähimetsään.
Tämä on metsästätykkääjän harmiton toive, vaatimaton viesti maankäytön kaavoittajille ja kaupungin ihmis- ja luontoystävällisille vastuullisille virkamiehille, joilla korvat ja tuntosarvet vielä tallella. Mukavia lähemetsäretkiä!